Olipa kerran elämä

Minut on rakennettu semmoseen malliin, että hourin ku oon kovassa kuumeessa. Vaellan kämpässä ja tiluksilla, oon löytäny itteni peitto päällä rappukäytävästä, huuan, höpötän eri kieliä, potkin ja mitä nyt kaikkea muuta Manaaja -elokuvasta tuttua toimintaa voi oottaa. Sitä ku on oman elämänsä Sherlock Holmes, nii jossaki vaiheessa tajuaa että tuotahan vois käyttää hyödyksiki.

15-kesäsenä olin kovin lääpällään yhteen poikaan, joka harmittavasti asu meleko kaukana eikä oikein meinannu tapaaminen onnistua. Ammatinvalintatesti anto mulle joskus ykkössuositukseksi ajoneuvojärjestelijän ja järjestelijähän minä olen ja niin se tuoki homma sitte järjesty.

Isänpäivä oli tulossa ja mie äitille että eikö ois soma ottaa mökki ja lähtiä sinne oikein porukalla. No lyhyellä varotusajalla hyppäsivä pahaa-aavistamattomat äiti ja isä ja koira ja mummi-vainaaki Nissan Bluebirdin kyytiin ja niin sitä karautettiin tunturikeskukseen.

Siinä ku mökille saavuttiin, oli mulla jo senssit selevät. Yönkähämäsä reissun päälle, aamuyöllä takasin ja kukkaan ei huomaa mitään. Toimiva suunnitelma paperilla, käytännössäkään ei mahdoton. Kyllä oli pitkät Noora Marian illan tunnit ko ootteli, että voiskohan vanhukset jo käyä maate. No niin alako kuorsaus käymään ja siitä sitte vihdoin lähettiin ku hauki rannasta ja onnistuneesti aamuyön tunteina palattiinki.

Oli menny eka reissu liian nappiin, nii seuraava päivähän meniki sitte opetellessa että mikä lattialankku narahtaa ja mikä sarana vinkuu, koska hätävarjelun liiottelu. Se oli melekeen ku pankkiryöstön suunnittelua, koiralleki oli makkaraa repussa matkasa että voipi tullesa ovenraosta antaa ettei kovin hauku.

Taas sitä lähettiin, ja oven painahutin varovasti kiini. No meni lukkoon. Mitä nyt? Kaks sekuntia mietin ja aattelin että no ongelmissa ollaan (jos ollaan) kumminki ja painelin hotellia kohti. Tullessa kattoin, että uutta lunta satanu. Jäläjistä huomaa missä sitä on kuljettu. Ei muutaku koivuvitta puusta lanaksi perrään ja ihan päinvastaseen suuntaan kilometri kävelyä ja takasin mökille. Saatto siinä venäläiset mökkinaapurit kuiten kattoa että erikoinen malli ko aamuyöllä aurauskeppiä veetään perässä toista kilometriä.

Niin sitä mentiin kolokuttelemaan mökille, koirahan se herätti koko talon eikä siitä makkarastakkaan ollu ennää siinä vaiheessa juuri hyötyä. Sitte ku huolestunu äiti avas täysisä sotamaaleisa olevalle tyttärelleen oven, ni eipä sitä osannu muuta tehä ku krokotiilin kyyneleitä pusertaa ja sanoa että kuumetta taitaa olla.

No äitihän se työns Buranaa ja suppoa silimät ja suut täyteen ja sano että ne on taas niitä kuumehoureita. Isä Sannelvuo oliki ovelampi ja sano että mennäämpä kattomaan misä se tyttö on kulukenu. Tuurit oli kuitenki minun puolella ja pyöräkonehan se sielä pukkasi lumia kävelytieltä. Ei löytyny sieltä sitte sen isompia johtolankoja ja Maaariaa hoijettiin seuraavat nelijä päivää kuumeen vuoksi. Kyllä oli vuojen adrenaliinit siinä viikonlopussa.

Kuus-seittemän vuotta siinä meni ennenkö aamupalapöyäsä uskalsin kertoa, että miten se homma oikiasti meni. En tiiä oliko ne enempi tyytyväisiä vai huolissaan että ei tuola neitillä kyllä kovalevy pellaa ihan täysiä.

Tuli vain tämäki homma nyt mieleen, ku 38.5 astetta reppii kuumemittari ja heräsin äsken koiran vierestä keittiön lattialta. Ensimmäinen ajatus oli, että miten kuiten Mosku selevis talavella erämaassa pelekillä kalsareilla iliman kenkiä ku koltat oli vieny peskin. Semmosta.